Lähdöstä Mawenzi Tarnille - ensimmäiset kolme päivää Kilimanjarolla

Hotellilta ykkösleiriin

Henkilökunta valmiina lähtöpisteessä

Ensimmäisenä aamuna starttasimme hotellilta aamupäivällä kohti retken lähtöpistettä. Kuljetus vei muutaman tunnin. Liikenne oli aika verkkaista, tiet ajoittain huonossa kunnossa sekä liikennettä riitti. Pikkubussin ikkunasta oli kiintoisaa seurailla paikallista meininkiä. Oli sunnuntai joten ihmisillä oli kirkkopäivä; väkeä riitti kulkemassa teiden reunaa sunnuntaipukimissaan.

Lähtöporttiselfie, valmiina pölyyn ja aurinkoon. Takana Kenia. 

Lähtöportilla tapasimme koko ison yli 40 hengen henkilökunnan retkikuntamme tueksi. Vaatii paljon porukkaa saada kolmetoista henkeä mäen päälle; oppaat, kantajat sekä kokit. Aivan supertyyppejä kaikki! Ei sitä voinut kuin ihmetellä, kuinka kantajat jäivät leireissä pistämään pillejä pussiin meidän aloittaessa päivämatkamme, ohittivat meidät matkalla iloisesti hymyillen ja saapuessamme oli jo seuraava leiri valmiina. Valitessamme vielä matkaa, meille oli tärkeää valita yritys joka huolehtii henkilökunnastaan sekä maksaa heille palkkaa. Näin ei valitettavasti ole kaikkien matkanjärjestäjien kanssa.

Matka ensimmäiseen leiriin, Simba Campiin kesti nelisen tuntia. Matkalle saatiin mukaan lounasboxi evääksi. Maasto oli aika helppoa, kuljettiin läpi metsäalueiden sekä peltojen. Muutama apinakin nähtiin matkalla. Nousua oli kuitenkin sen verran, että huohottamaan joutui. Matkalla tuli monesti mieleen, että "onko minulla oikeasti näin huono kunto kun nyt jo tuntuu ettei jaksa". Sama fiilis oli monella muullakin ensimmäisenä päivänä. Matkahan ei pitkä kilometreissä ollut mikä liikuttiin, mutta kyllä se vaan erilaista on. Korkeus alkoi jo tällä tapaan tuntumaan kropassa vaikka maasto ei vielä haasteellinen ollutkaan. Todella kuumakin oli, lämpötila varmasti lähes +30C ja suoraan yläpuolelta, pilvettömältä taivaalta porottava aurinko. Ensimmäisenä päivänä käytin Polar M400 urheilukelloa, jonka statistiikka kuvassa. Pulssi oli parhaillaan yli 150. Polarin käyttö jäi muilta päiviltä akun loppumisen vuoksi. Voi olla että kyseessä oli vähän oma moka ja yöpakkanen kulutti akun. Varavirtaa oli mukana, mutta en halunnut sitä näin alkumatkasta käyttää. Hyvin olisin voinut mutta turha murehtia :) Statistiikka koko retkeltä olisi ollut kyllä kiva säilyttää tallessa.

Saapuminen Simba Camp

Statistiikkaa - kaikki kuvat saa isommaksi klikkaamalla

Leiriin saapumisen jälkeen vietimme pienen lepohetken, jonka jälkeen teimme vielä tunnin mittaisen akklimatisaatiokävelyn korkeammalle. "Climb high - sleep low". Ensimmäisenä yönä teltassa (itselläni ensimmäinen yö teltassa ikinä!) tuli selväksi että auringon laskiessa laskee myös lämpötila. Olin luullut, että yöasuksi makuupussin lisäksi riittää alusvaatekerrasto. Ei riittänyt. Illat ja yöt olivat todella viileitä. Simba Campissä oli paljon väkeä, meidän retkikuntamme lisäksi muutama muu jotka seuraavana päivänä haarautuivat eri poluille. Varmasti yli satakunta telttaa. Muutama meidän porukasta ei saanut nukuttua hyvin, johtuen myös melusta. Itse nukuin auringonnousuun saakka aivan sikeästi.

Simba Camp - Kikelelwa Camp

Kakkospäivän reitti maastoltaan ja kestoltaan oli vaativammasta päästä koko matkalla. Käveltiin yhteensä noin seitsemän tuntia, lähes 12 kilometriä ja noustiin yli kilometri korkeammalle. Puolivälissä pidettiin parin tunnin lounas- ja lepotauko. Lämpötila oli taas päivällä korkea joten hiki tuli. Tarkkana sai olla matkan aikana ettei itseään loukannut kivikossa. Maasto oli välillä helppoa mutta välillä sai taas töitä tehdä ihan tosissaan. Kädet piti ottaa välillä avuksi kiivetessä isompien lohkareiden ohi poluilla. Tämän etapin aikana todella huomasi, kuinka maasto ja luonto muuttuu mitä korkeammalle mennään. Vihreät puut muuttuivat matalimmiksi havupuiksi, kukat jäivät taakse ja maasto muuttui karummaksi. Pöly joka oli pöllynnyt ihan alusta lähtien ei enää vain tukkinut silmiä ja suuta, vaan peitti vaatteet ja ihon punaisen kerroksen alle. Korkeus alkoi tuntumaan entistä enemmän. Hengästytti ja aivot olivat melkoisen suoraa käyrää. Oikeastaan olin tässä vaiheessa ihan iloinen siitä, ettei urheilukelloa ollut enää käytössä. Jaksamista auttoi kun ei tietänyt, kuinka pitkä matka vielä edessä on. Tiesimme lähtiessämme, että seuraavaan leiriin kestää noin kahdeksan tuntia. Puolivälin stoppia lähestyessä olin varma, että nyt on jo se kahdeksan tuntia pakosti kävelyä takana. Aika menettää merkityksensä ja on hyvin vaikea arvioida, kuinka pitkään on jo kuljettu. Arviot olivat aina alakanttiin.

Kakkosleiriin, Kikelelwa Campiin saavuttaessa oli kyllä luulot otettu pois siitä, että kyseessä olisi helppo vaellus. Sen verran oli piipussa. Kovasti jännitimme muun porukan kanssa päästyämme perille, että kuinkahan meidän retkikunnan kuopus pärjää. Hän oli sairastunut edellisenä yönä ja matkan teko oli ollut todellakin tuskaisaa. Perille pääsi hänkin ja olo oli kohentunut huomattavasti. Leirissä meille tarjoiltiin aina saavuttaessa popcornia ja teetä ennen illallista. Illallisen yhteydessä meillä oli aina pieni info koskien seuraavaa päivää; reittiä ja kuinka kannattaa pukeutua sekä mitä kannattaa pakata reppuun. Tämän lisäksi, kuten aamiaisella, meiltä mitattiin ja kirjattiin ylös pulssi sekä happiarvot. Omani pysyivät koko retken ajan ihan ok lukemissa. Lepopulssi 90 lukemissa saattaa kuulostaa aika huimalta, mutta sielä korkeammalla se on ihan normaali. Illallisen jälkeen sitä ei paljoa jaksanut muuta kuin vääntäytyä telttaan ja makuupussiin. Uni tuli joka ilta kello 20 aikaan. Seuraava yö tosin oli omalta osaltani aika kamala, vaikka kuu paistoikin ja vessareissuja täydensi kaunis tähtitaivas.

Kikelelwa Camp - Mawenzi Tarn

Huono olo, mutta näkymät teltasta <3

Pääoppaamme Charles 

Aamuyöllä heräsin siihen että vatsaa vääntää ja nipistää. Ja palelti niin paljon, että oli pakko vetää toppatakkia niskaan. Hetken pyörittyäni makuupussissa sain puhelimen päälle todetakseni, että kello on kolme aamuyöllä, on täysin pimeää ja hirveä olo. Kaivettuani otsalampun kassista rullasin itseni ulos teltasta ja ei kun vessaan. Takaisin telttaan ja hetken päästä takaisin vessaan. Imodiumia naamaan. Fiilis oli aika epätoivoinen, mutta onneksi harhainen uni taas tuli hetkeksi. Aamulla heräsimme oppaiden kolkutellessa ovelle - washi washi & tea time eli pesun aika ja teetä. Oppaamme Charles jo siinä vaiheessa huomasi, että nyt ollaan kalpeena tässä teltassa. Kerroin että joo, melkoinen on ollut yö ja olo on aivan kauhea. Sain lisää lääkettä, inkivääriteetä ja puristettua limeä kupissa. Aamupalalla sain alas hieman hedelmiä ja teetä. Vessan kautta pari kertaa, kamat päälle ja matkaan. Jokainen lukija on varmasti vatsataudissa ollut ja tietää, miten se vie voimat. Jostain kuitenkin sitä sisäistä voimaa löytyy, tosin tilanne keskellä-ei-mitään-kaukana-kaikesta pakottaa sekin pistämään kenkää toisen eteen. Charles kertoi, että huonoon oloon saattaa olla syynä malarian estolääke, Malaron mitä söin ja kehoitti jättämään lääkkeet ja aloittamaan alempana uudelleen. Olimme niin korkealla, ettei tartunnan vaaraa ollut. Tein kuten käskettiin. Matkaa ei ollut viittä kilometriä enempää seuraavaan leiriin, mutta tämän etapin maasto ei ollut helppo. Karua kivikkoa, nousua, pölyä, kiipeämistä järkäleiden yli. Rehellisesti sanottuna, en muista matkasta paljoakaan.


Muistan miettineeni, että Mawenzin leiri on kuvista katsottuna niin hieno - paras matkalla että pakko päästä perille - ja mitä muuta sitä voisi tehdä? Koitin miettiä kivoja asioita kotona ja hyviä biisejä; mutta ne kaikkosivat mielestä heti. Pää oli aivan tyhjä. Jaksoin lähinnä miettiä, että kävelin tuon kukkulan ja kivikon yli, pääsen tuon seuraavankin yli. Charles jäi toisen oppaamme kanssa turvaamaan kulkuani ja tsemppaamaan. Välillä tuntui, että nyt ei enää pysty, mutta se pieni pysähdys kivellä istuen aina toi voimaa kävellä taas eteenpäin seuraavalle kivelle. Tuskanhiki oli päällä koko ajan ja tuntui, että taju lähtee. Charles kantoi reppuani koska se pari kiloa selässä tuntui tuhannelta. Hän pysäytti minut aina tasaisin väliajoin juomaan ja muistutti että "you can do this, we are doing this together, you can do this dada (sister)" Perille pääsin, en tiedä miten ne kivikot suoritin. Luulin, että matkani olisi kestänyt tunteja pidempään muita, mutta leiriin saavuin vain tunnin perässä pääjoukkoa.
 Ilmeisesti epäilystä oli muussa retkikunnassa ollut että mitenhän minun käy, sillä useampikin tuli halaamaan saavuttuani ja sanomaan että "we were not sure if you would make it". Olin ilmeiseti matkan varrella ja lähtiessä näyttänyt melko kehnolta.

Mawenzi Tarnin leiri oli aivan upea paikka, jokaisen tuskan arvoinen että sinne pääsi perille. Paikka oli kuin kuu, karua särmäistä vuoristoa, mustaa aavikkoa ja pieni lampi keskellä ei mitään. Vaellus ei ollut kuitenkaan ohi vaan meillä oli edessä vielä akklimatisaatiokävely. Pieni lepo ja lääkkeet olivat kohentaneet oloa niin paljon, että mukaan sinnekin. Oli ehkä parhainta antia retkellä se taivallus todella haastavassa kivikossa ylös. Niitä maisemia ei voittanut mikään. Illalla ei jälleen kerran tarvinnut unta odotella. Tautikin oli jäänyt jonnekkin sinnekin kivikkoon ja iltaruokakin upposi, eikä vessa enää kutsunut.

Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera.