perjantai 30. syyskuuta 2016

Mäen kautta takaisin alas - Kilimanjaron loppupuolisko

Retken alkupäivistä voit lukea täältä.

Mawenzi Tarn - Kibo Hut
Lähdössä kohti Kibo Hutia

Aamulla sain onnekseni todeta, että vatsaoireet olivat kokonaan poissa. Olo oli todella hyvä. Mawenzi Tarinin leiri ja alue olivat omasta mielestäni maisemallisesti koko retken parasta antia ja odotin kovasti seuraavaa matkaa kohti Kibo Hutin perusleiriä. Päivästä oli tulossa pitkä, edessä oli yli vuorokauden urakka. Ensimmäisenä oli edessä lähes 10 kilometrin kävely. Nousua ei ollut edessä paljoa ja maasto oli lähes kokonaisuudessaan hyvin loivasti nousevaa tasamaata läpi kivikkoisen aavikon. Mawenzin leiri sijaitsi noin 4300 metrin korkeudessa ja Kibo Hut noin 4700 metrissä. Kibo Hutin perusleirin Kilimanjaron huipun juurella näki päästyämme ensimmäisen vuoren yli tasangolle ja siinä ehti luulla, ettei tuonne niin pitkä matka olekkaan. Yksi oppaistamme kysyikin että veikkaappa, kauanko menee kun ollaan tuola. Sanoin että maksimissaan tunti. Kahden tunnin päästä käveltiin edelleen, eikä Kibo Hut tuntunut tulleen yhtään lähemmäksi. Ohitimme matkalla myös vuonna 2008 pudonneen pienlentokoneen jäänteet. Kone oli lentänyt luvattomasti alueella ja pudonnut, vaatien neljän matkustajan hengen. Konetta ohjannut pilotti menehtyi muutamia päiviä myöhemmin sairaalassa.


Kohti Kiliä - ja tuhoutunutta lentokonetta

Maisemat olivat hyvin karut ja autiot, satunnaisia isoja kivijärkäleitä lukuunottamatta. Tuuli tuiversi ajoittain hyvin voimakkaasti ja liikkeessä täytyi pysyä lämpimikseen. Matka oli yllättävän vaativa ja viimeinen puolituntinen ihan helvetillistä. Olimme kaikki todella väsyneitä perille päästyämme sekä yllättyneitä siitä, miten rankka matka oli.  Muutamalle porukastamme tämä etappi oli liikaa, eivätkä enää kyenneet lähtemään kohti huippua. Etappi pisti todellakin koetukselle fyysisen jaksamisen rajoilla, mutta siitä huolimatta tämä oli itselleni se lempparimatka. Karu maasto seke edessä näkyvä lumihuippuinen Kilimanjaro oli uskomattoman kaunis ja koskettava. Vuori näytti lähempää todelta jyrkältä ja sitä se olikin, kuten seuraavana yönä saimme tuskaisesti kokea.

Kibo Hutiin saapumisen jälkeen oli vuorossa muutaman tunnin päiväunet ennen illallista ja infoa huiputusyöstä. Sielä päätettiin, että lähdemme kahdessa erässä; ensimmäinen porukka jonne minäkin ilmoittauduin aloittaa nousun kello 22 ja seuraava paria tuntia myöhemmin. Aikaa oli palata takaisin telttaan vielä hetkeksi nukkumaan ja valmistautumaan nousuun.



Huiputusyö

Muutaman tunnin unien jälkeen oli aika nousta pukemaan. Yöstä oli tulossa kylmä. Puin päälle kaksi pitkähihaista paitaa, t-paidan, aluskerraston, kuoritakin, toppatakin, vaellushousut, pari pipoa, villasukat ja kahdet hanskat. Eikä ollut yhtään liikaa! Otsalamppu päähän, vesipullot ja kamera reppuun ja rinteelle. Olo oli aika hyvä mutta muistikuvat tämän jälkeen hyvin hatarat. Muistan, että mietin monta kertaa miten kylmä oli. Ohitin luolan jossa oli pieni lepotauko ja katsoin muistokylttiä luolan seinässä. En muista mitä siinä luki, muuta kuin että joku oli joskus sielä luolassa kuollut. Näin edessäni valopisteitä muiden otsalampuista ja takanani seurasi pitkä rivistö valoja. Muualla oli täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Kuulin ainoastaan oman huohottavan hengitykseni. Olin äärimmäisen väsynyt ja asetin itselleni pieniä välitavoitteita - kävele kymmenen askelta ja sitten saa levätä. Kymmenen askeleen tavoite putosi koko ajan alemmas ja alemmas - lopulta ollen kolme askelta ja lepo. Kauaa ei levätä voinut, sillä silloin iski kylmyys. Jossain vaiheessa muistan, että ylös ei enää voinut suoraan mennä vaan piti siirtyä zigzag liikkeeseen. Muutama metri vasempaan nousten samalla senttejä ylös, käännös ja sama toiseen suuntaan. Jalkojen alla oli soraa joka tuntui vievän tuplasti alaspäin joka askeleella. Jossain vaiheessa oma olo alkoi tuntumaan todella huonolta. Silmissä sumeni ja oksetti, tuntui että taju lähtee. En osaa sanoa missä vaiheessa - mutta muistan oppaan sanoneen siinä vaiheessa, että huipulle on vielä noin kolmen tunnin matka. Lepäsin hetken ja mietin, että mitä teen. Vaihtoehdot olivat ylös tai alas. Paikalleen ei voi jäädä kovinkaan moneksi minuutiksi. Päätin että ylös. En muista kuinka kauan jatkoin askel ja ajatus kerrallaan - kroppa oli tyhjä ja pää oli tyhjä. Jossain vaiheessa tiedostin, että taju meinaa mennä, vatsani haluaa oksentaa, yskin ja otan vuoresta tukea. En tiedä sitäkään, missä vaiheessa päätin että lähden alas, mutta sen muistan että jossain joku ajatus pakotti jatkamaan mutta toinen muistutti paikasta missä olen. Jos taju menisi - en pääsisi ikinä alas ilman muiden apua. Muistan kulkeneeni alas ja puhuneeni muiden vastaantulleiden kiipeilijöiden kanssa. Sitä en muista mistä on puhuttu. Päästyäni takaisin luolan luo jossa joku oli kuollut, tavoitin oman retkikuntamme myöhemmin lähteneen porukan. He istuivat luolan suulla kädet polviinsa nojaten. Muistan hämärästi, että sielä oli myös minun kanssani lähtenyt retkikuntamme jäsen. Hän ei muista minua nähneeni sielä, enkä itsekkään ole varma kohtasimmeko sielä vaiko emme. Korkeus tekee melkoisia kepposia ihmisen mielessä ja aiheuttaa harhoja, todellisuuden hämärtymistä. En ole itse ollenkaan varma yhtään mistään mitä sielä tapahtui, ketä näin ja missä olin. Hieman luolan alapuolella oli pääoppaamme Charles avustamassa yhtä retkikuntamme jäsentä, joka oli toista kertaa reissussa. Edellisellä kerralla hän pääsi huipulle, tällä kertaa matka katkesi siihen. Hän oli yllättäen menettänyt tajuntansa ja opas käski alas. Ei halunnut lähteä vaan tappeli vastaan että jaksaa kyllä. Charles pysyi tiukkana: game over. Sanoin, että jatkan sitten siinä porukassa matkaa alas kun olin muutenkin menossa. Lähdimme kohti Kiboa hyvin sekavissa tunnelmissa. Oma vointini oli tässä vaiheessa kohentunut ja aivotkin pelasivat paremmin. Harkitsin jopa kääntymistä takaisin ylös mutta onneksi ymmärsin, ettei kannata. Kannattelin tätä huonokuntoisempaa yhdessä oppaamme kanssa sillä hänen olonsa vaihteli aivan laidasta laitaan. Välillä käveli reippaasti alas, välillä oli kuin järkyttävässä humalassa ilman mitään tajua mistään. Yhdessä vaiheessa hän kääntyi innostuneesti minua kohti osoittaen jonnekkin "Look Kati, there is a car coming to pick us up, we don't have to walk anymore". Jostain hänen mielensä syövereistä löytyi kuva taksikyydistä joka oli tulossa meitä hakemaan vuorelta. En osannut sanoa muuta kuin "Just keep going". Jossain vaiheessa pääsimme takaisin leiriin. Kysyin oppaaltamme mitä kello on. Oli edelleen pimeää ja veikkasin kellon olevan ehkä noin 01. Kello oli viisi aamulla - olin ollut vuorella seitsemän tuntia. Luulin, että aikaa lähdöstä olisi kulunut kahdesta kolmeen tuntia. Myöhemmin sain kuulla, että olin ollut 5300 metrin korkeudessa käännyttyäni alas. Löysin vaivoin oman teltan, potkin vain kengät jaloistani ja nukahdin toppatakissani pipo päässä makuupussiin.


Kibo Hut - Horombo Hut - Marangu Gate

Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen heräsin ääniin ja siihen, että aurinko oli noussut. Yskin paljon ja olin todella sekava. Ulkona tapasin retkikuntamme jäsenen joka oli päättänyt jättää huiputusyön väliin kokonaan. Yksi kanssani ylös lähtenyt oli kääntynyt takaisin 10 minuutin jälkeen aloituksesta. Olin todella pettynyt siihen, että olin perusleirissä enkä vuorella. Itku tuli. Yksi oppaista tuli sanomaan, että nyt on sinun aika lähteä kiireesti alemmaksi, tuossa kunnossa ei ole hyvä olla näin korkealla. En olisi halunnut lähteä, vaan odottaa muita takaisin vuorelta. Uskoin kuitenkin, kamat pistettiin henkilöstön toimesta kasaan ja kymmenen kilometrin kävely Horombo Hutin leiriin alkoi. Meitä oli muutamia oppaiden kanssa menossa alas samaa matkaa, porukka haajantui matkan aikana. Kaikki olivat väsyneitä ja matka oli loputtoman pitkä. Jutella ei paljoa jaksanut ja mieluummin sitä taivalsi eteenpäin omissa oloissaan. Oma mieleni teki vielä tässäkin vaiheessa kepposia. Eläinrakkaana ihmisenä useat kivet muuttivat silmissäni muotonsa eläimiksi. Yhden ison kiven luo jäin ihmettelemään sen päälle kiivennyttä apinaa, että miten se on näin korkealle oli tullut. Ei se mikään apina ollut, kivi kiven päällä. Yhdessä vaiheessa mietin, että mistä tämä savu tulee silmieni eteen ja koitin hätistellä sitä pois. Sitten tajusin, ettei se mitään savua ole; se on pilvi! Korkeallla oltiin edelleen vaikka alaspäin menossa. Maasto muuttui karusta jälleen vihreäksi mitä alemmaksi tultiin, mutta vaikeammaksi kulkea. Sai olla todella tarkkana kivikkoisella polulla väsyneenä, ettei kompuroinut. Matka oli todellakin pitkä, viitisen tuntia siinä meni.
Majalepo = luxuslepo

Horombo Hutiin saapuessa tuli taas hyvä muistutus siitä, että tällä reissullla on paljon riskejä. Sielä oli parhaillaan menossa evakuonti ja ambulanssi sekä puistonvartijat paikalla auttamassa huonossa hapessa olevaa kiipeilijää. Ahdisti miettiä, että mitähän on käynyt. Tästä huolimatta onni oli suuri kun saimme levätä muutamia tunteja mökeissä. Oli aivan viiden tähden hotelli olo, saada nukkua pari tuntia majassa, patjalla sekä käyttää kunnon vessaa missä oli juokseva vesi. Osa ryhmästä, huipulle pääseet, saapuivat paikalle vasta useita tunteja myöhemmin. Aivan poikki olivat kaikki ja hiljaista porukkaa. 13 hengen ryhmästämme huipulle pääsi kahdeksan. Heistä kuusi jaksoi Uhuru Peakille, 5895 metriin eli Afrikan katolle asti. Yksi kääntyi takaisin Stella Pointissa, 5739 metrissä. Gilman's Pointiin, 5681 metriin jaksoi retkikuntamme vanhin! Hienosti tehty, kaikilta, myös meiltä joilta huippu jäi saavuttamatta (tällä kertaa!).

Viimeinen aamu - koko porukka 
Illallisella oli kaikilla jo uupumuksesta huolimatta hyvä ja onnellinen fiilis. Retken rankkuus oli yllättänyt mutta kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että parhaita kokemuksia ikinä. Ajatukset oli jo seuraavassa päivässä ja hetkessä, kun päästään takaisin hotelliin ja saadaan eteemme kylmät kaljat sekä pulahdetaan ensimmäistä kertaa lähes viikkoon suihkuun. Kovasti nauratti myös ihmiset ketkä olivat matkalla ylös kun kävelimme itse alas. Olimme itse olleet edellisenä päivänä samassa tilanteessa - intoa puhkuen huipulle. Alas tullessa ei voinut edes ylösmeneviä katsoa silmiin - heillä ei ollut mitään käsitystä siitä miten kova koitos se mäki on. Ei ollut meilläkään kun itse puuhutimme kohti perusleiriä.

Alas 
Illallisen jälkeen oli vielä ohjelmassa "tipping ceremony" eli missä henkilökunnalle annetaan tipit. Se oli ihana tapahtuma, puheineen kaikkineen. Henkilökunta lauloi ja paljon halauksia jaettiin. Sellainen hyvin ikimuistettava hetki. Kyynel tuli silmään taas, kiitollisuudesta siitä että olen saanut olla kokemassa jotain näin hienoa, hienojen ihmisten kanssa.

Musta vesi - eka suihku viikkoon
Aamulla oli hyvin haikea fiilis. Nyt se on ohi. Viimeiset 15 kilometriä alas Marangu Gatelle, kuljetus hotelliin ja retki on ohi. Suihku ja kunnon sänky odotti, mutta siitä huolimatta olisi halunnut palata takaisin Rongai Gatelle ja aloittaa alusta. Matka alas oli taas lämmin ja pitkä. Sademetsää ja alamäkeä. Marangu Gatella otettiin kaljat ja bussilla hotelliin. Suihkun jälkeen vesi oli mustaa ja oli ihana vetää päälleen hotellin säilytykseen jätetyt puhtaat vaatteet, kokoontua viimeisen kerran ryhmämme kanssa baariin kaljalle ja miettiä, millaisen ikimuistoisen matkan olemme yhdessä saaneet tehdä.

The end

Tasan vuosi sitten, 30.9.2015 aloitin tämän blogin. Tänään se saa päätöksensä - ihan sattumaa että vuosipäivä. Kuten yllä kirjoitin, paras kokemus ikinä. Vaikka vuorella ihmetytti, miksi meidänkin ryhmässä oli porukkaa toista kertaa rääkkäämässä itseään - ymmärrän nyt kyllä miksi. Eihän se helppoa ollut, ajoittain ihan kamalaa; mutta lähtisin uudelleen heti huomenna. Se on ihan täydellistä ja olen niin kiitollinen, että minulla on ollut mahdollista tehdä tuo retki. Oman fyysisen haastamisen ja tajunnan rajamailla seilaamisen lisäksi vuori opettaa paljon. Se opettaa keskittymään hetkeen ja arvostamaan asioita mitä sinulla on mahdollista tehdä. Lisäksi se tuo elämääsi uusia, ihania ihmisiä ja kokemuksia joita ei voita mikään. Do it.

Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera. 












tiistai 27. syyskuuta 2016

Lähdöstä Mawenzi Tarnille - ensimmäiset kolme päivää Kilimanjarolla

Hotellilta ykkösleiriin

Henkilökunta valmiina lähtöpisteessä
Ensimmäisenä aamuna starttasimme hotellilta aamupäivällä kohti retken lähtöpistettä. Kuljetus vei muutaman tunnin. Liikenne oli aika verkkaista, tiet ajoittain huonossa kunnossa sekä liikennettä riitti. Pikkubussin ikkunasta oli kiintoisaa seurailla paikallista meininkiä. Oli sunnuntai joten ihmisillä oli kirkkopäivä; väkeä riitti kulkemassa teiden reunaa sunnuntaipukimissaan.

Lähtöporttiselfie, valmiina pölyyn ja aurinkoon. Takana Kenia. 
Lähtöportilla tapasimme koko ison yli 40 hengen henkilökunnan retkikuntamme tueksi. Vaatii paljon porukkaa saada kolmetoista henkeä mäen päälle; oppaat, kantajat sekä kokit. Aivan supertyyppejä kaikki! Ei sitä voinut kuin ihmetellä, kuinka kantajat jäivät leireissä pistämään pillejä pussiin meidän aloittaessa päivämatkamme, ohittivat meidät matkalla iloisesti hymyillen ja saapuessamme oli jo seuraava leiri valmiina. Valitessamme vielä matkaa, meille oli tärkeää valita yritys joka huolehtii henkilökunnastaan sekä maksaa heille palkkaa. Näin ei valitettavasti ole kaikkien matkanjärjestäjien kanssa.

Matka ensimmäiseen leiriin, Simba Campiin kesti nelisen tuntia. Matkalle saatiin mukaan lounasboxi evääksi. Maasto oli aika helppoa, kuljettiin läpi metsäalueiden sekä peltojen. Muutama apinakin nähtiin matkalla. Nousua oli kuitenkin sen verran, että huohottamaan joutui. Matkalla tuli monesti mieleen, että "onko minulla oikeasti näin huono kunto kun nyt jo tuntuu ettei jaksa". Sama fiilis oli monella muullakin ensimmäisenä päivänä. Matkahan ei pitkä kilometreissä ollut mikä liikuttiin, mutta kyllä se vaan erilaista on. Korkeus alkoi jo tällä tapaan tuntumaan kropassa vaikka maasto ei vielä haasteellinen ollutkaan. Todella kuumakin oli, lämpötila varmasti lähes +30C ja suoraan yläpuolelta, pilvettömältä taivaalta porottava aurinko. Ensimmäisenä päivänä käytin Polar M400 urheilukelloa, jonka statistiikka kuvassa. Pulssi oli parhaillaan yli 150. Polarin käyttö jäi muilta päiviltä akun loppumisen vuoksi. Voi olla että kyseessä oli vähän oma moka ja yöpakkanen kulutti akun. Varavirtaa oli mukana, mutta en halunnut sitä näin alkumatkasta käyttää. Hyvin olisin voinut mutta turha murehtia :) Statistiikka koko retkeltä olisi ollut kyllä kiva säilyttää tallessa.
Saapuminen Simba Camp

Statistiikkaa - kaikki kuvat saa isommaksi klikkaamalla
Leiriin saapumisen jälkeen vietimme pienen lepohetken, jonka jälkeen teimme vielä tunnin mittaisen akklimatisaatiokävelyn korkeammalle. "Climb high - sleep low". Ensimmäisenä yönä teltassa (itselläni ensimmäinen yö teltassa ikinä!) tuli selväksi että auringon laskiessa laskee myös lämpötila. Olin luullut, että yöasuksi makuupussin lisäksi riittää alusvaatekerrasto. Ei riittänyt. Illat ja yöt olivat todella viileitä. Simba Campissä oli paljon väkeä, meidän retkikuntamme lisäksi muutama muu jotka seuraavana päivänä haarautuivat eri poluille. Varmasti yli satakunta telttaa. Muutama meidän porukasta ei saanut nukuttua hyvin, johtuen myös melusta. Itse nukuin auringonnousuun saakka aivan sikeästi.

Simba Camp - Kikelelwa Camp

Kakkospäivän reitti maastoltaan ja kestoltaan oli vaativammasta päästä koko matkalla. Käveltiin yhteensä noin seitsemän tuntia, lähes 12 kilometriä ja noustiin yli kilometri korkeammalle. Puolivälissä pidettiin parin tunnin lounas- ja lepotauko. Lämpötila oli taas päivällä korkea joten hiki tuli. Tarkkana sai olla matkan aikana ettei itseään loukannut kivikossa. Maasto oli välillä helppoa mutta välillä sai taas töitä tehdä ihan tosissaan. Kädet piti ottaa välillä avuksi kiivetessä isompien lohkareiden ohi poluilla. Tämän etapin aikana todella huomasi, kuinka maasto ja luonto muuttuu mitä korkeammalle mennään. Vihreät puut muuttuivat matalimmiksi havupuiksi, kukat jäivät taakse ja maasto muuttui karummaksi. Pöly joka oli pöllynnyt ihan alusta lähtien ei enää vain tukkinut silmiä ja suuta, vaan peitti vaatteet ja ihon punaisen kerroksen alle. Korkeus alkoi tuntumaan entistä enemmän. Hengästytti ja aivot olivat melkoisen suoraa käyrää. Oikeastaan olin tässä vaiheessa ihan iloinen siitä, ettei urheilukelloa ollut enää käytössä. Jaksamista auttoi kun ei tietänyt, kuinka pitkä matka vielä edessä on. Tiesimme lähtiessämme, että seuraavaan leiriin kestää noin kahdeksan tuntia. Puolivälin stoppia lähestyessä olin varma, että nyt on jo se kahdeksan tuntia pakosti kävelyä takana. Aika menettää merkityksensä ja on hyvin vaikea arvioida, kuinka pitkään on jo kuljettu. Arviot olivat aina alakanttiin.

Kakkosleiriin, Kikelelwa Campiin saavuttaessa oli kyllä luulot otettu pois siitä, että kyseessä olisi helppo vaellus. Sen verran oli piipussa. Kovasti jännitimme muun porukan kanssa päästyämme perille, että kuinkahan meidän retkikunnan kuopus pärjää. Hän oli sairastunut edellisenä yönä ja matkan teko oli ollut todellakin tuskaisaa. Perille pääsi hänkin ja olo oli kohentunut huomattavasti. Leirissä meille tarjoiltiin aina saavuttaessa popcornia ja teetä ennen illallista. Illallisen yhteydessä meillä oli aina pieni info koskien seuraavaa päivää; reittiä ja kuinka kannattaa pukeutua sekä mitä kannattaa pakata reppuun. Tämän lisäksi, kuten aamiaisella, meiltä mitattiin ja kirjattiin ylös pulssi sekä happiarvot. Omani pysyivät koko retken ajan ihan ok lukemissa. Lepopulssi 90 lukemissa saattaa kuulostaa aika huimalta, mutta sielä korkeammalla se on ihan normaali. Illallisen jälkeen sitä ei paljoa jaksanut muuta kuin vääntäytyä telttaan ja makuupussiin. Uni tuli joka ilta kello 20 aikaan. Seuraava yö tosin oli omalta osaltani aika kamala, vaikka kuu paistoikin ja vessareissuja täydensi kaunis tähtitaivas.

Kikelelwa Camp - Mawenzi Tarn


Huono olo, mutta näkymät teltasta <3
Pääoppaamme Charles 
Aamuyöllä heräsin siihen että vatsaa vääntää ja nipistää. Ja palelti niin paljon, että oli pakko vetää toppatakkia niskaan. Hetken pyörittyäni makuupussissa sain puhelimen päälle todetakseni, että kello on kolme aamuyöllä, on täysin pimeää ja hirveä olo. Kaivettuani otsalampun kassista rullasin itseni ulos teltasta ja ei kun vessaan. Takaisin telttaan ja hetken päästä takaisin vessaan. Imodiumia naamaan. Fiilis oli aika epätoivoinen, mutta onneksi harhainen uni taas tuli hetkeksi. Aamulla heräsimme oppaiden kolkutellessa ovelle - washi washi & tea time eli pesun aika ja teetä. Oppaamme Charles jo siinä vaiheessa huomasi, että nyt ollaan kalpeena tässä teltassa. Kerroin että joo, melkoinen on ollut yö ja olo on aivan kauhea. Sain lisää lääkettä, inkivääriteetä ja puristettua limeä kupissa. Aamupalalla sain alas hieman hedelmiä ja teetä. Vessan kautta pari kertaa, kamat päälle ja matkaan. Jokainen lukija on varmasti vatsataudissa ollut ja tietää, miten se vie voimat. Jostain kuitenkin sitä sisäistä voimaa löytyy, tosin tilanne keskellä-ei-mitään-kaukana-kaikesta pakottaa sekin pistämään kenkää toisen eteen. Charles kertoi, että huonoon oloon saattaa olla syynä malarian estolääke, Malaron mitä söin ja kehoitti jättämään lääkkeet ja aloittamaan alempana uudelleen. Olimme niin korkealla, ettei tartunnan vaaraa ollut. Tein kuten käskettiin. Matkaa ei ollut viittä kilometriä enempää seuraavaan leiriin, mutta tämän etapin maasto ei ollut helppo. Karua kivikkoa, nousua, pölyä, kiipeämistä järkäleiden yli. Rehellisesti sanottuna, en muista matkasta paljoakaan.


Muistan miettineeni, että Mawenzin leiri on kuvista katsottuna niin hieno - paras matkalla että pakko päästä perille - ja mitä muuta sitä voisi tehdä? Koitin miettiä kivoja asioita kotona ja hyviä biisejä; mutta ne kaikkosivat mielestä heti. Pää oli aivan tyhjä. Jaksoin lähinnä miettiä, että kävelin tuon kukkulan ja kivikon yli, pääsen tuon seuraavankin yli. Charles jäi toisen oppaamme kanssa turvaamaan kulkuani ja tsemppaamaan. Välillä tuntui, että nyt ei enää pysty, mutta se pieni pysähdys kivellä istuen aina toi voimaa kävellä taas eteenpäin seuraavalle kivelle. Tuskanhiki oli päällä koko ajan ja tuntui, että taju lähtee. Charles kantoi reppuani koska se pari kiloa selässä tuntui tuhannelta. Hän pysäytti minut aina tasaisin väliajoin juomaan ja muistutti että "you can do this, we are doing this together, you can do this dada (sister)" Perille pääsin, en tiedä miten ne kivikot suoritin. Luulin, että matkani olisi kestänyt tunteja pidempään muita, mutta leiriin saavuin vain tunnin perässä pääjoukkoa.
 Ilmeisesti epäilystä oli muussa retkikunnassa ollut että mitenhän minun käy, sillä useampikin tuli halaamaan saavuttuani ja sanomaan että "we were not sure if you would make it". Olin ilmeiseti matkan varrella ja lähtiessä näyttänyt melko kehnolta.

Mawenzi Tarnin leiri oli aivan upea paikka, jokaisen tuskan arvoinen että sinne pääsi perille. Paikka oli kuin kuu, karua särmäistä vuoristoa, mustaa aavikkoa ja pieni lampi keskellä ei mitään. Vaellus ei ollut kuitenkaan ohi vaan meillä oli edessä vielä akklimatisaatiokävely. Pieni lepo ja lääkkeet olivat kohentaneet oloa niin paljon, että mukaan sinnekin. Oli ehkä parhainta antia retkellä se taivallus todella haastavassa kivikossa ylös. Niitä maisemia ei voittanut mikään. Illalla ei jälleen kerran tarvinnut unta odotella. Tautikin oli jäänyt jonnekkin sinnekin kivikkoon ja iltaruokakin upposi, eikä vessa enää kutsunut.






Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera. 


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Pre climb Kilimanjaro - päivät ennen starttia

Kuten jo aikaisemmassa vinkkipostauksessa mainitsin, välipäivä kannattaa pitää kun Kilimanjarolle lähtee. Erityisesti siinä tapauksessa jos käyttää KLM yhteyttä Amsterdamin kautta kuten valtaosa taitaa tehdä. Meidän koko 13 hengen ryhmä saapui samalla lennolla, tosin ensimmäistä kertaa tavattiin vasta bussikuljetuksen lähtöä odotellessa. Lento saapui Kilimanjaron kentälle kello 1945. Matkaa oli taitettu siinä vaiheessa jo tunti poikinensa; oma herätyskello herätti aamulla 0400 jälkeen. Istumista oli saanut siis harjoittaa ihan tarpeeksi. Meillä oli tietysti puolellamme kuitenkin lyhyempi matka kuin Yhdysvalloista lentäneillä, joita rasitti myös huomattavasti pidemmän matkan lisäksi aikaero. Helsinki ja Kilimanjaro ovat samalla aikavyöhykkeellä joten lisärasitetta matkaväsymykseen ei omalle kohdalle tullut.

Banaanit kypsyy
Maahantulomuodollisuudet veivät aikansa kentällä. Viisumin saaminen tapahtui kolmen pysähdyksen taktiikalla. Ensin jonotettiin ykkösluukulle, jossa viisumi maksettiin; 50 dollaria. Sitten siirryttiin jonottamaan kakkosluukulle, jossa otettiin valokuva sekä tehtiin passiin liimattava viisumi. Tämän jälkeen kolmas jonotus vielä yhdelle luukulle, jossa saapuvista otettiin vielä arkistoon valokuva sekä sormenjäljet. Tämän jälkeen päästiin noutamaan matkatavarat, sekä odottelemaan muiden samalla lennolla saapuvien retkeläisten pääsemistä muodollisuuksien ohi bussiin. Muutama tunti meni odotellessa, jonka jälkeen oli edessä vielä 2,5 tunnin kuljetus hotelliin. Yö oli pitkällä hotelliin saapuessa. Muutaman kaljan jälkeen baarissa matkakumppanien kanssa jutellessa oli aivan valmista kamaa nukkumaan. Onneksi siis aamulla ei tarvinnut herätä kelloon ja aloittaa urakkaa, vaan sai rauhassa makoilla, sortteerata tavaroitaan ja miettiä, kuinka päivän viettäisi. Kukonlauluun kyllä herättiin, sillä läheisen kylän eläimet aloittivat päivänsä hyvissä ajoin äänekkäästi keskustellen.


Syvästä yöunesta ja leppoisasta aamusta huolimatta pitkä istuminen tuntui kyllä kropassa. Pää huusi raitista ilmaa ja oli pakko päästä ulos hengailemaan jäseniä oikomaan. Buukkasimme hotellista oppaan ja lähdimme osan ryhmästämme kanssa retkelle läheisille vesiputouksille, kahvi- ja banaanitiluksille sekä chagga-heimon kylään. Oli todella mukava neljän tunnin retki! Vesiputouksille menessä sai tosiaan jalat kyytiä jyrkkien rappusten muodossa alas - ja ylös. Tämän jälkeen vierailimme läheisellä kahvi- ja banaaniplantaasilla. Opimme, kuinka kahvista tulee kahvia ja miksi kahvia sekä banaaneja kasvatetaan yhdessä. Kyseinen plantaasi toimii myös koulutustarkoituksissa ja sen avulla jaetaan tietoa viljelystä alueen pienkasvattajille. Paikallinen kahvi oli sen verran maukasta, että tilattiin sitä oppaaltamme Johnilta kilo mukaan kotiin viemisiksi. Kahvittelun jälkeen kävimme vielä hotellimme vieressä sijaitsevassa chagga-heimon museokylässä kuuntelemassa heimon historiasta.

Kahveepaussi

Pavuista kahviksi
Illalla, ennen yhteistä illallista meillä oli yhteinen pre climb-tapaaminen. African Walking Companyn koordinaattori Jackson kävi yksityiskohtaisesti läpi mitä seuraavat päivät tulevat pitämään sisällään. Vastaava infotilaisuus pidettiin joka ilta vuorella, jossa pääopas Charles kävi läpi seuraavan päivän ohjelman, antoi vinkkejä säätilasta ja miten kannattaa pukeutua sekä kuinka hommat etenee. Hotellin infotilaisuudessa myös saatiin käyttöömme vuokratut tarvikkeet. Itse oli vuokrannut makuupussin ja kävelysauvat. Siinä vaiheessa vähän kadutti, että olin pakannut mukaan ilmalla täytettävän makuualustan. Vuokrattava kunnon paksu aluspatja olisi ollut niin paljon parempi!

Ensimmäisten päivien aikana ehti tutustua myös retkikuntamme jäseniin. Mukanamme matkusti yli 40 henkisen henkilökunnan kanssa 11 kiipeilijää. Aivan loistavia tyyppejä kaikki!




Chagga-heimon aarteita
  • Isä ja tytär Georgiasta Yhdysvalloista. Matkaan oli lähdetty tyttären valmistuttua collegesta isän luvattua matkan "ihan minne tahansa". Tytär oli valinnut Kilimanjaron. Hän oli myös retkikuntamme nuorin, 23-vuotias.
  • Äiti ja poika Pohjois-Englannista. Äiti oli hiljattain jäänyt eläkkeelle ja halusi poikansa kanssa viettää lomaa yhdessä. 
  • Neljän hengen porukka Washington DC:stä Yhdysvalloista. Kaksi heistä, mies ja vaimo olivat olleet tasan vuosi aikaisemmin samalla reissulla. Vaimo oli päässyt huipulle miehen yrityksyn katketessa aikaisemmin. Hampaan koloon oli jäänyt siis jotain ja matkaan päätettiin lähteä uudelleen. Mukana tällä kertaa myös vaimon sisko ja paras kaveri. 
  •  Kolmen hengen perheporukka Lousianasta Yhdysvalloista; äiti, tytär ja äidin veli. Tytär oli kiivennyt Kilimanjarolle kolme vuotta aikaisemmin. Tämän porukan mies oli myös retkikuntamme vanhin, 68-vuotias. 

Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera. 








maanantai 19. syyskuuta 2016

Retki tehty - omia vinkkejä & havaintoja Kilimanjarolta

Hetki on mennyt viime bloggauksesta ja nyt on tuo reissukin tehty. Eilen palattiin kotiin. Jalat alkaa jälleen toimimaan, joka paikkaa ei enää särje ja tuoreltaan on hyvä kertoa, millaisia vinkkejä ja kokemuksia jäi mieleen. Toivottavasti näistä on apua lukijoille, jotka vastaavaa retkeä miettivät tekevänsä. Tarkempaa matkakertomusta seuraa tässä pikku hiljaa tulevissa kirjoituksissa! Reittimme oli Rongai Route.
Kantajat olivat aivan todella kovaa porukkaa!


  • Pitäkää välipäivä. Me lensimme KLM Amsterdamin kautta Kilimajarolle; samalla lennolla oli koko meidän 13 henkinen porukka. Lento saapui 1945 illalla. Maahantulomuodollisuudet vei melko kauan kentällä ja kuljetus hotelliin kesti pari tuntia jossa olimme vasta puolen yön jälkeen. Rankaksi olisi tullut lähteä kiipeämään heti seuraavana päivänä, välipäivä tuli todella tarpeeseen. 
  • Retki oli varattu Peak Planetin kautta. Paikallisesti reissun hoitaa African Walking Company. Isot suositukset! AWC:n oppaat, kantajat ja paikalliset järjestelyt olivat kaikki ensiluokkaisia. 
  • Kansainvälisessä retkikunnassa ei tietty pärjää ilman hyvää englanninkielen taitoa, sillä se on ainoa kieli mitä sielä puhutaan. Meidän porukassa oli yhteensä 13 henkeä; kaksi Suomesta, kaksi Briteistä ja loput yhdeksän Yhdysvalloista. Henkilökunta puhuu hyvää englantia. 
  • Ruoka vuorella oli yllättävän hyvää. Kasvispohjaista, runsasta. Aamiaisella oli usein puuroa, leipää, hedelmiä. Lounas ja päivällinen sisälsi alkukeiton, pääruuan ja jälkiruuaksi hedelmiä, lettuja yms. Pastaa tarjottiin useampana päivänä. 
  • Pölyn ja pöllyävän hiekan määrää on vaikea mitata. Paljon sitä on ja tunkee vaatteisiin, silmiin, nenään, korviin. Huivin pitäminen suun edessä ja aurinkolasien käyttö jeesaa paljon. 
  • Leireissä iltaisin, öisin ja aamuisin on kylmä - ja mitä korkeammalle mennään sitä kylmempi on. Itse siirryin iltaisin paksun toppatakin käyttöön heti toisessa leirissä. Paksusta makuupussista huolimatta nukuin aluskerrastossa, verkkaireissa, fleecetakissa ja pipo päässä.
  • Matkan ajankohta kuivana kautena oli todella hyvä idea. Satanut ei kertaakaan. Sateisena ajankohtana kaikki on varmasti vieläkin haastellisempaa; lämpimänä pysyminen ja loikkiminen kivisillä reiteillä. 
  • Alemmissa korkeuksissa päivisin aurinko on polttavan kuuma ja hiki virtaa. Auringolta suojautuminen on todella tärkeää sillä palaminen tapahtuu nopeasti ja on hyvin tuskallista.
  • Kilimanjaron kiipeämistä ja vaativuutta vähätellään aika paljon. Se, ettei matka sisällä teknistä kiipeämistä ei tee siitä helppoa sunnuntaikävelyä puistossa. Päivämatkat ovat pitkiä ja ne tuntuvat puolta pidemmiltä koska happea ei ole. Palautumispäiviä ei ole. Jotkut päiväosuudet sisältävät hyvinkin jyrkkiä nousuja vaikeassa maastossa. Silmät täytyy pitää jaloissa että näet mihin kivikoissa astut. Huonokuntoisempikin toki hitaasti reiteistä perusleiriin selviää mutta vaikeasti. Joukossamme oli hyvin hidas liikkuja, jonka kunto loppui kesken joka päivä. Hän pääsi kyllä perille aina, mutta useita tunteja meidän muiden perässä mikä tietenkin tarkoitti hänelle taas vähemmän aikaa levätä. Kuulimme, että edellisellä viikolla vuori oli vaatinut jälleen kuolonuhrin. Itse en nähnyt tilannetta, mutta kiipeilijäkaverit kertoivat että nytkin, huiputusyönä oli joku toisesta retkikunnasta ollut todella huonona ja tajuttomana rinteellä ison auttajajoukon häärätessä pimeässä ympärillä. Toivottavasti mies selvisi. 
  • Hitaasti kannattaa mennä, vaikka kuinka tuntuisi että jaksaa nopeampaakin. Tämä kostautui meidän ryhmäläiselle joka paineli kolme ensimmäistä päivää hyvin reippaasti eteenpäin etujoukoissa. Viimeisellä etapilla perusleiriin loppui paukut eikä kunto enää riittänyt edes yritykseen huipulle ja vaivoin takaisin alas. 
  • Matkoja on todella vaikea arvoida kuinka kauan kestää päästä pisteestä A pisteeseen B. Paljon kauempana ajassa ja matkassa kuin voisi kuvitella. Esimerkiksi Mawenzi Tarnin leiristä perusleiriin Kibo Hutiin kävellessä Kibon huoltorakennukset näki pitkältä. Tunnin kävelyn jälkeen arvioin, että perillä ollaan 45 minuutin päästä. Kahden tunnin jälkeen käveltiin edelleen. 
  • Korkeus vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Itse en kärsinyt univaikeuksista ollenkaan, päinvastoin nukahdin ja nukuin aina kun oli mahdollisuus. Moni muu valvoi paljon. Ruokahaluttomuus vaivasi mutta pakotin itseni syömään joka ruokailulla ainakin jotain. Aivot olivat hyvin tyhjät eikä ajattelukyky riittänyt korkeammalla oikeastaan muuhun kuin siihen seuraavan askeleen ottamiseen ja huohottamiseen. Taju meinasi mennä pari kertaa johtuen väsymyksestä ja hapen puutteesta. Välillä tuli nähtyä kummallisia asioita kun kivet muuttivat muotoaan eläimiksi. Hyvin normaalitkin asiat tuntuivat välillä ylitsepääsemättömän haasteellisilta, kuten kenkien saaminen jalkaan ja vessassa käynti. Lähes jokainen meidän ryhmästä söi Diamoxia. Uskon, että ilman lääkitystä oma matkani olisi katkennut melko aikaisin. Diamox reseptin sain lääkäristä ja pakkaus maksoi pari kymppiä. 
  • Oppaita täytyy kuunnella ja totella. Jos he käskevät istua ja levätä - tee niin. Jos et tajua itse juoda tarpeeksi - juo kun käskevät. Meidän ryhmän pääopas Charles oli toiminut tehtävässään useita vuosia ja takana oli lähes 100 huiputusta. Hän piti hyvin tarkalla silmällä kaikkien vointia. Hapen pitoisuus ja pulssi mitattiin sekä kirjattiin ylös kahdesti päivässä. Tärkeimpänä tietenkin; jos opas sanoo että nyt on sinun aikasi lähteä kiireesti alas, toimi kuten sanotaan. 
  • Älä pakkaa turhaa. Päiväreppu kannattaa pitää hyvin kevyenä. Vettä, kamera. Se melkein riittää. Muutaman kilon painoinen reppu tuntuu korkeammalla satakiloiselta. 
  • Leirissä ei paljon jaksa tehdä. Etapin jälkeen ruokaa ja nukkumaan. Yöunille mentiin joka ilta viimeistään 1930 aikaan ja aamulla herättiin ja lähdettiin auringon noustua 07-08 aikaan. Kirja oli mukana ihan turhaan, kertaakaan en avannut. 
  • Huiputuspäivä on pitkä ja rankka. Se sisältää huiputuksen lisäksi paljon muutakin. Päivä alkaa edellisestä leiristä aamulla jonka jälkeen taivallat useiden kilometrien matkan yli neljän kilometrin korkeudessa perusleiriin. Levon ja ruokailun jälkeen ennen puolta yötä alkaa nousu. Huiputukseen ja takaisin perusleiriin pääsemiseen menee helposti kymmenen tuntia. Pieni lepo, ruokaa ja jälleen kymmenen kilometrin kävely seuraavaan leiriin. 
  • Retkikuntamme koko oli 13 henkilöä, ikähaitari 23-68 vuotta. Kahdeksan pääsi huipulle. Mukana oli kolme henkilöä jotka olivat toista kertaa matkassa. Heistä yksi joka edellisellä kerralla pääsi huipulle jäi nyt alkumetreille. Yksi joka ei aikaisemmin päässyt ei päässyt nytkään. Yksi näistä kolmesta huiputti kummallakin kerralla; erittäin hyväkuntoinen nuori nainen joka on juossut myös maratonin kolmesti. Kovasta kunnostaan huolimatta hänen näkemys oli, että Kilimanjarolle kiipeäminen on paljon rankempaa kuin maraton. 

Kivaa oli kaikesta huolimatta! Nyt alkaa jälleen kroppa tuntumaan normaalilta ja tuntuu, että sittenkin jaksaa taas kävellä vapaaehtoisesti. Palautuminen käynnissä siis, vaikka vuorella tuntui ettei enää koskaan jaksa kävellä ja tämä on ihan kamalaa. Suosittelen kyllä kaikille, mutta helppoa se ei ole eikä ilman hyvää kuntoa kannata lähteä. Pääkoppakin joutuu aika koville ja itsensä haastaminen on välillä sitä luokkaa että seuraavaa askelta edemmäksi ei voi ajatella. 

Tarkempaa matkapäiväkirjaa luvassa myöhemmin!




Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera. 

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Varustetsekki

Törmäsin jokunen aika sitten ihan pätevään listaan siitä, mitä Kilimanjarolle kannattaa pakata messiin. Tuon nettisivun mukaista varusteluetteloa olen aika pitkälle seuraillut omia hankintoja miettiessä ja tehdessä. Tilanne vaikuttaa aika hyvältä, kamat alkaa olla kasassa. Näin hieman sateisen kotosalla vietetyn juhannusaaton ratoksi päätin tehdä listan mitä matkaan otan sekä niistä puuttuvista tarvikkeista. Here you go.

Kengät
Mukaan pääsevät kengät
  • Viime syksynä hankitut North Facen Verbera Hikerit. Kilometrejä on tullut kengille jo mukavasti ja uskon, ettei ainakaan homma jää huonoista kengistä kiinni.
  • Leireillä hengailuun Riekerin Antistress tennarit. Riekerin kengät on aivan parhaita, muita en osta. Ihan kuin aamutossuilla kävelisit. 
 Vaatteet 
  • Catmandoon teknisen aluskerraston löysin Sittarin alekorista. Supermukava päällä! Toimittanee sekä yöasun virkaa sekä kerrastona huiputuspäivänä. 
  • Teknisiä pitkähihaisia urheilupaitoja meinasin pakata kassiin kolme kappaletta. Näitä on kertynyt kaappiin eri lähteistä joten paita-asiat kunnossa. 
  • T-paitoja ehkä myös sellainen kolme messiin. Yksi niistä on Team Rokka-paita. Sopii oivasti ottaen huomioon matkakohteen sekä omien värien tunnustaminen on aina paikallaan. 
  • Lundhagsin vaellushousut
  • Jotkut toiset housut - mutta mitkä? Kevyemmät alemmille rinteille.
  • Kolmannet housut. En tiedä onko järkevää mutta haluaisin sellaiset mukavat leirihousut joissa voisi lojua vapaa-ajalla teltassa ja hengailla leirissä. 
  • Fleecetakki. 
  • Huppari. Toiminee kevyempänä takkina ja leirivaatteena. Tälläkin tunnustetaan missä leirissä seisotaan - huppari on Rescueyhdistys Kulkurit ry:tä edustava. 
  • Kuoritakki.
  • Toppatakki huiputuspäivälle.
  • Sadeviitta - Stadiumin alekorista kolmella eurolla löytynyt.
  • Pipo
  • Putkihuiveja on kaksi - kevyempi versio ja kylmempään tarkoitettu.
  • Hanskat on mutta rukkasia huiputuspäivälle ei ole. 
  • Jotain auringolta suojaavaa hellehattua ei ole.
  • Alusvaatteita ja sukkia on ja ei ole - lisäshoppailua luvassa. Säärystimet on.
Kuoritakki & toppatakki
Nukkumistarvikkeet
  • Makuupussin päätin vuokrata kiipeilyn järjestävältä Peak Planetilta. Hinta retken ajaksi USD45. 
  • Makuualustaa ei ole
  • Tyyny on! Bergfeunden nettikaupasta tilattu. 
Kassit
  • Päiväreppu
  • Duffel bägin jossa siis kantajat vie kamasi leiristä toiseen löytyi Varustelekasta. 100 litraa mahtuu tavaraa. 
  • Luotettava, monta retkeä tehnyt Samsoniteni pääsee myös matkalle mukaan - sinne säilötään ylimääräiset kamat ja jätetään hotelliin säilytykseen. Puhdasta vaatetta yms mitä sitten tarvitsee ennen kiipeämistä ja safarille sen jälkeen.
Ja se kaikki muu
  • Julbo Explorer aurinkolasit
  • Vesipulloja
  • Polar M400 - koska haluan seurata sykkeitä, korkeutta yms
  • Petzlin otsavalaisin
  • Power bank & varapattereita
  • Varakengännauhat
  • Retkipyyhe
  • Hyttyskarkotetta
  • Aurinkorasvaa - hankintalistalla
  • Rakkolaastareita - hankintalistalla
  • Kävelysauvat - vuokraan nämäkin Peak Planetilta, USD10 
  • Kamera
  • Puhelin
  • Vessapaperia (ei tule talon puolesta vaikka täysihoito onkin)
  • Korvatulpat hankintaan (öisin voi olla kuulemma meluista)
  • Jotain jolla itseään voi ainakin jotenkin pestä
  • Meikkejä tuskin tarttee mutta hiusharjan ja kynsiviilan meinasin ottaa
  • Lääkkeitä. Kaikki hankintalistalla. Diamox-reseptin olen hakenut mutta en vielä lääkkeitä. Malariakuurin kanssa arvon - syönkö vai enkö. Siinä on aina se vaara melkoisista sivuoireista mutta toisaalta taas... Rokotuksia pitäisi uusia vielä. Imodiumia kassiin jos ripuli iskee, maitohappobakteereja myös kuten Buranaa. 
  • Energiapatukoita ja energiajuomajauhetta
  • Käsidesi
  • Viihdykettä vapaa-ajalle; esim joku kirja
  • Passi ja rahaa
Pipoa, huivia, paitaa, lamppua, vaatetta...

Aika paljon kaikkee... Ja silti tuntuu että listasta puuttuu asioita. Mitenhän nuo kaikki mahtuu sinne sadan litran duffel bägiin - makuupussi, makuualusta ja toppatakki vie jo näppärästi tilaa vaikka ne saakin kutistettua. Maksimipaino kantajilla on 15kg tosin moni tarvike kuitenkin kulkee mukana koko ajan omassa päivärepussa. En nyt keksi tuosta mitään mitä karsia voisi. Täytynee kuitenkin vielä suorittaa koepakkaus ja tarkastaa, että mahtuvat. 








torstai 5. toukokuuta 2016

Helatorstaita ja aurinkoa Sipoonkorvessa

Puoliso & koira 
Komiampaa keliä ei varmaan olisi voinut toivoa tälle päivälle! Olin puolison ja kahden koiramme kanssa kiertämässä Sipoonkorven Kalkkiruukin luontopolun. Oli varsin hyvä idea lähteä liikkeelle heti aamutoimien jälkeen sillä tuohon aikaan poluilla oli vielä hyvin väljää eikä parkkipaikkaa tarvinnut etsiä. Toinen meininki oli kun teimme lähtöä kotiin puolen päivän jälkeen, ihmisiä alkoi olla melko lailla liikkeellä kävellen ja pyörillä sekä parkkipaikat aivan tukossa. Luonnollisesti ei mikään ihme ottaen huomioon sään ja pyhäpäivän. Ihan kunnolla tuli hiki, t-paita päällä puoliso meni koko matkan. Itselläni oli kuoritakki päällä ihan varmuuden vuoksi jos metsässä onkin viileää :) Varmaan ensimmäisen kolmen sadan metrin jälkeen totesin että ei ole viileää ja sulloin takin reppuun.

Pelottavat rappuset 
Yksi havaittu reittimerkki


Reitti oli maastoltaan mukavan vaihteleva. Nousua, laskua ja tasaista. Polut oli hyvässä kunnossa, joskin muutamassa paikkaa joutui loikkimaan märempien paikkojen yli. Reitti-infossa olikin kerrottu että polun portaita sekä reittimerkintöjä parannellaan ja parannusta todellakin tarvitaan. Reittimerkinnät olivat aika kehnot ja välillä katosivat täysin. Mekin lähdimme pariin otteeseen ihan väärään suuntaan mutta aika nopeasti sitä sitten oivalsi ettei suunta voi olla oikea. Emme olleet ainoat jotka hairahtuivat oikealta polulta, ihmisiä palaili takaisin ohjeistaen muita että "tuo ei ole oikea suunta" tehtyään u-käännöksen jossain kohtaa. Kärsin jossain määrin korkean paikan kammosta ja muutama tilanne tuli eteen.... En niinkään korkeita paikkoja kammoa mutta esimerkiksi huonokuntoisten jyrkkien, kaiteettomien portaiden meneminen alas ottaa tiukille kuten myös kohdat jossa polku menee liian lähellä kallion reunaa. Onneksi on aina jossain joku toinen polku ja rappusetkin pääsee hätätilassa alas vaikka istumalla :)  Reissun pituudeksi meillä tuli muutaman väärän suunnan kanssa 5,3 kilometriä ja aikaa kului noin 2h20min. Pari pientä taukoa pidettiin, juotettiin koirat ja itsemme sekä söimme välipalaa. Koirat tykkäsi kovasti retkestä, meillä oli mukana Musti ja Jimi.  Kumpikin on todellisia eräkoiria ja viihtyvät loistavasti metsässä. Luontopoluilla ei tietenkään saa koiria vapaana pitää mikä heitä harmitti sillä olisivat mielellään rallattaneet ympäri metsää ja kallioita. Nauttivat olostaan kyllä uusia hajuja nuuhkiessaan.

Polar Flown tallentamaa statistiikkaa

Testasin retkellä nyt ensimmäistä kertaa kunnolla myös ostamaani Polar M400 GPS-juoksukelloa. Sykevyön puin päälleni mutta ilmeisesti en osannut synkata sitä oikein koska sykkeet ei tulleet tallennettua. Täytyy varmaan lukea ne käyttöohjeet paremmin. Reitin sain tallennettua kyllä! Hyvä peli on, täytyy nyt vaan kunnolla perehtyä sen käyttöön ja ominaisuuksiin.

Vasen jalkani alkoi oireilla noin tunnin kävelyn jälkeen, hieman nilkan yläpuolella ulkosyrjässä alkoi tuntua kipua mikä voimistui koko ajan. Pysähdyin pariinkin otteeseen katsomaan että hankaako joku vai mitä. Kenkien pitäisi jo tässä vaiheessa olla aika hyvin sisäänajetut, mutta jotenkin tuntui siltä että kengistä se johtui. Vauhtia ei kipu haitannut mutta joka askel varsinkin reitin lopulla alkoi olla jo todella epämukavaa. Nyt useampi tunti myöhemmin alue on vähän turvoksissa, alkaa muodostaamaan mustelmaa ja on hyvin kosketusherkkä. Täytyy tarkkailla tilannetta. Kilimanjarolla tuollainen vaiva on takuulla sellainen mikä stoppaa reissun parin päivän jälkeen viimeistään. Selvitellään missä vika. Sen verran lämpö ja kävely vei mehut että kotona nukahdin päiväunille kesken Ricky Gervaisin uuden leffaan Special Correspondents. Leffassa ei ollut vika vaan väsähtäneessä nelikymppisessä! Leffa kannattaa katsoa ja tuo reitti käydä kävelemässä, loistavaa ajanvietettä kumpikin.






perjantai 1. huhtikuuta 2016

Kamat kasassa? Ainakin jotenkin!

Olen harrastanut viime aikoina nettishoppailua ja tehnyt hankintoja retkeä varten - joten tässä postauksessa kokemusta uusista nettikaupoista ja ostoksista. Oikeastaan aika hyvin alkaa olla ainakin vaatepuolella kamat kasassa. Pienempiä asioita pitää vielä hankkia kuten alusasu, vaellussukkia, kunnon hanskat x 2 (kevyemmät ja kunnon lämpöiset) sekä muuta sälää. Kyllä se vaan niin on totta että nettishoppailua kannattaa harjoittaa ja käyttää aikaa hommaan, sillä rahaa säästyy kun kartoittaa rauhassa mistä löytyy sekä kyttää tarjouksia.

Hankin Julbo Explorer aurinkolasit ja kyllä ne on hyvät. Ehtivät lojumaan aurinkoa odotellessa tuola kaapissa pari kuukautta mutta nyt kevään tultua on kyllä niiden parhauden huomannut. Autolla ajaessakin toimivat mainiosti. Julbot löytyivät saksalaisesta verkkokaupasta jolla on suomenkieliset sivut nimeltä Bergfeunde.  Toimitus oli nopea ja kuriiri toi suoraan kotiovelle. Hintaa Julboille tuli piirun alle 99€.

Puoliso tilasi itselleen ulkoilutakkia Zalandosta ja sain samalla ruinattua itselleni synttärilahjan tuossa helmikuussa - kuoritakin. Päädyin tähän CMP 2-IN-1 malliin koska tuo muuntautuminen liiviksi jotenkin innosti. Takki oli tarjouksessa tuolloin ja maksoi noin 65€. Hyvä on ollut, testattu on eri säätiloissa enkä keksi nyt hirveästi valittamista. Kokoa isomman olisin voinut tilata ehkä mutta ei tuo 38 nyt liian pieni ole, sopiva, mutta ajatellen että jos sinne alle haluaisi kovasti fleeceä yms tunkea niin saattaa olla piukka. (vastasynttärilahjana puoliso sai muuten 10 kerran salikortin Vidaan ja on jo käynyt muutamia kertoja aloittelemassa salitreeniä uudelleen).

Housuosasto mietitytti pitkään ja hartaasti että millaiset sinne nyt hankkisi. Omasta takaa ei vaellushousuja ollut eikä kokemustakaan sellaisista kunnollisista joten Google joutui taas usean viikon ajan auttamaan salapoliisityössä. Jostain syystä palasin aina katsomaan uudelleen ja uudelleen näitä Lundhagsin Njeeru-housuja.  Tuon Sportamoren kautta minne tuo linkki johtaa tilasin viikko sitten - ja hyvä kun silloin tilasin kun tarjous oli! Nyt hinta näköjään 139,90€ - minä maksoin viikko sitten ostaessani 83€! Nettikauppa toimi todella hyvin ja nopeasti. Tilasin housut viime viikon tiistaina ja olin varma etteivät tule kun vasta pääsiäisen jälkeen mutta torstaina tuli jo tekstari että voit noutaa Siwasta. Lasku oli mukana eli vasta sovittamisen jälkeen tarvitsi maksaa. Onneksi luin ne arvostelut mitä eri saiteille oli housuista kirjoitettu sillä jos olisin tilannut normikoon olisi ne olleet ihan liian pienet. Arvosteluissa kehoitettiin tilaamaan kokoa isommat kuin normisti ostaisit sillä istuvuus on tiukahko. Sopivat tuli ja testattu on. Tykkään näistäkin!

Viimeisimmän hankinnan tein tänään. Olen jo pidempään kelaillut että olisiko aktiivisuusranneke tms hyvä. Paljon olen kuullut käyttäjiltä kehuja ja itse katsellut sellaista missä on myös GPS mukana. Se ominaisuus lähinnä siksi että sitten Kilimanjarolla saan seurata myös korkeutta ja reittiä. Uskon että muuten tuosta on hyötyä itsellekkin että pystyy paremmin seuraamaan tekemisiään. Päädyin ostamaan Polar M400 mallin Hobby Hallista, hintaa sykevyön kanssa 169€. Ihan paska :) Johtuen siitä että mä en osaa vielä käyttää sitä… Rekkauduin Flow-portaaliin mikä näyttää todelta hyvältä seurantatyökalulta. En ole jaksanut vaan vielä perehtyä että miten tuo toimii… Pistin sen ranteeseen kun lähdin koiran kanssa lenkille ja pienen matkaa käveltyäni sain sen jopa tallentamaan meidän matkaa. Nyt se piippaa tuossa mun vieressä "tallennus keskeytetty" kun en jotenkin saa sitä pysäyttämään itseään ja palaamaan takaisin alkunäyttöön eikä se sitä mun kävelydataa ole sinne Flown puolelle synkannut eikä myöskään iPhone appsiin minkä kanssa tietty heti menin lataamaan. Ehkä täytyy tosiaan katsoa ne tutorialvideot ja perehtyä käyttöohjeisiin ennen kuin menee hermo! Palailen aiheeseen tuossa myöhemmin kuinka M400 kanssa on alkanut yhteiselo toimimaan.

Shoppailun lisäksi muu treenaaminen menee vähän jotenkin. Onneksi kevät tulee ja pääsee oikeasti tekemään pidempiä lenkkejä kun valoa riittää virka-ajan ulkopuolellakin. Aika vaan menee niin nopeasti että kohta sekin reissu on ohi. Tänään juuri näpyttelin ihan virallisestikin lomatoiveen töistä tuolle matkamme ajalle joten konkretisoituu päivä päivältä tuo lisätreenin tarve. Hyvät varusteet kun ei yksistään sinne huipulle vie!